No niin.

Ajattelin herätellä tätä projektia henkiin. Aika on kypsempi, ehkä myös minä.

Tässä sitä taas ollaan. Piti käydä töiden jälkeen nopeasti yhdellä Sofian kanssa. Ensimmäinen vaihtui toiseen, toinen kolmanteen. Ihan uskomatonta. Miks tässä käy aina näin?

Mut ei tässä valittamisen aihetta ole: helvetin kivaa oli.

Ironista sinänsä, että tässä oli taas sama juttu. Sofia on lähdössä ulkomaille. Tällä kertaa myös minä. Ehkä tuhat kilometriä tekee hyvää, sillä nykyinen tilanne raastaa ainakin minua.

En ole vieläkään varma, missä menemme Sofian kanssa. Tai siis tiedän totta kai, olenhan seurustellut Desdemonan kanssa jo yli puoli vuotta. Mitä Sofia minussa edes näkisi? Onhan hän jo torjonut minun romanttiset aikeeni jo kerran vuosia sitten.

Mutta jos ollaan kavereita, niin miksi Sofia puhuu vältellen miehistään? Ja miksi minä vältän puhumasta Desdemonasta, kuten muistakin naisistani?

Tulin juuri kaljalta Milenan kanssa.. ouoto kerta, päästiin ensimmäistä kertaa puhumaan kunnolla omista tunteistamme, vaikka olemme tunteneet löyhästi jo kohta - ohhoh - kolme vuotta. Eka kertaa pääsimme tosiaan yleiskeskustelun taakse..

Oikeastaan juttu meni tietenkin niin, että Milena puhui ja minä reagoin. Ainakin minulle on ihan helvetin vaikeaa yrittää olla keskustelussa proaktiivinen - varsinkaan oman elämän suhteen. Itsestä puhuminen on ihan hanurista ja siksi pyrinkin pitämään tämän vain netissä. Speaking of social handicaps.

Milenan ja minun suhde taisi syventyä tänään aimo harppauksen. Hämärä se on ollut ainakin alku hetkistä lähtien. Ensimmäistä kertaa kolmisen vuotta sitten Milenan nähdessäni ajattelin, että onpa muuten kaunis tyttö.. ja kun juttelemaan päästiin, niin se ryhtyi kutsumaan minua "urheilijapojaksi" - mikä kuulosti minun korvissani erittäin imartelevalle..

Aika pian nähtiinkin uudestaan, mutta juttu ei jostain syystä oikein ottanut tuulta alleen. Musta tuntui, ettei niin kaunis tyttö pystyisi ikinä kiinostumaan minusta ja meidän keskustelutkin olivat jotenkin aina tosi hämäriä, katkonaisia ja liikkuivat ääriladoilta toiseen. Parin vuoden ajan nähtiinkin aika harvakseltaan. Yleensä kun nähtiin, oli tunnelma jotenkin vaivautunut ja ehkä hivenen jännittynyt. Tänä kesänä sitten nähtiin taas useammin, semminkin kun kävi ilmi, että Milena on lähdössä takaisin opiskelemaan.

Ja niin tänään minusta tuntui ensimmäistä kertaa, että olen saanut todellisen kosketuspinnan Milenaan. Että ensimmäistä kertaa katsottiin silmiin ja tarkoitettiin mitä sanottiin. Että ensimmäistä kertaa ei tarvinut varoa entiseen tapaan sanojaan. Että ensimmäistä kertaa tavattiin.

Niin että kaveripohjalta vai seurustelumielessä? Vitustako minä tiedän. Ei noin kaunis tyttö pysty ikinä kiinnostumaan minusta.

No jeesus..

Tulipa sitten oltua eka kertaa suomirockin mekan backstagella. Ihan vitun siistiä - ja paskat. En jaksanut edes kirjoittaa nimeäni seinään, vaikka sellainen on kai yleisesti ottaen tapana. Rockkukkoa minusta ei oikein saa tekemälläkään.

Kaverin bändi soitti sinänsä ihan hyvän keikan, miksaus oli ehkä parasta mitä on tähän mennessä kuultu ja yleisöäkin oli ihan kohtalaisesti... mutta itsellä on menossa ihan kauhea itsesääli et masennus kausi, itsetunto on ihan täysin mennyttä. Kukaan ei koskaan kiinnostu minusta.. tai ainakaan minun himoitsemani ihmiset.

Siis kaikkein vittumaisinta tässä tilanteessa on se, että viime aikoina minusta ovat kiinnostuneet enimmäkseen homot... ja tarkennettakoon vielä, että minä olen erittäin homoystävällinen hetero, mutta siinä vaiheessa, kun kaikki huomio tulee "väärältä" sukupuolelta, niin kyllä se syö.  Minusta on kehittymässä helvetin hyvää vauhtia joku saatanan munaton eunukki.. on oikeasti ihan älyttömän pelottava huomata, että nykyään ne onnelisuuden tunteet näyttävät liian usein löytyvän ihan vääristä asioista (materiaalisesta tai intellektuaalisesta menestyksestä jne.)

Sofiaakin taisin nähdä vähään aikaan viimeiseen kertaan... nähtiin alkuillasta kolmannen kaverin synttäreillä.. ei juuri mitenkään ihmeellisemmin noteerattu toisiamme. Olinkin jo lähdössä ihan hyvää vauhtia kaverin keikalle, kun se syöksyi siihen oviaukkoon ja sanoi: "Ei varmaan sitten nähdä vähään aikaan.." No mitä siihen nyt sitten olis pitänyt sanoa? "Niin ei varmaan joo, nähdään."

 Onneksi olen hilljalleen päässyt hänestä aika hyvin yli.

Onko ihmisten tyhmyydellä rajoja? Tuskinpa vain, sillä siihen malliin tuli taas juhannuksena räyhättyä.

Olin viettämässä juhannusta vanhojen kavereiden kanssa jossain perähikiällä. Lehmiä, paskaa ja turvetta. Pittoreskia, ihan vitun pittoreskia.

Ajattelin, että olisin juopotellut tällä kertaa sillain kevyesti, kun duunipaikan läksiäisetkin venyivät vähän railakkaammiksi. Aluksi kaikki näyttikin hyvältä. Saunottiin, syötiin, heitettiin tikkaa ja sitä rataa. Jossain vaiheessa kaivettiin sitten kuitenkin Trivial pursuit esiin. Se on ihan kauhea peli. Ei niinkään siksi, että peli itsessään olisi jotenkin älyttömän huono. Lähinnä yritän vältellä peliä sen vuoksi, että tulen ihan tolkuttoman huonolle tuulelle, varsinkin kännissä, mikäli en pääsekään brassailemaan triviatiedollani.

Ja vittu niinhän siinä tietty sitten piti käydä, että tutuntuttu lähihoitsu voitti koko paskan. Ei saatana, että otti pattiin. Vanhan kusipään otsaan kasvoi välittömästi kyrpä ja intouduin väittelemään hoitsun kanssa ties mistä. oikeastaan kaikesta mahdollisesti, koko loppuillan ajaksi. Luoja. Onneksi tajusin omistavani ihan luokattoman huonon älyllisen itsetunnon ja olevani ihan tolkuttomaton päissäni siinä vaiheessa, kun jouduin hyväksymään argumenttieni perusteluiksi täysin käsittämättömiä premisseja, joihin päin en vilkaisisikaan selvin päin.

Niin ja tulipahan taas sekin todistettua, että kyllä tämä blogi olisi ollut landella poikaa. 04:38 ja 04:50 näytti kännykästäni lähteneen kaksi SMS-viestiä kahdelle vanhalle säädölle. Ja ihme kyllä: molemmat vastasivat. Marinalle lähteneen viestin olin onneksi naamioinut sentään ihan asialliseksi juhannusviestiksi. Ja nyt olisi tarkoitus käydä lasillisella myöhemmin tällä viikolla.

Hieman ikävämpi juttu oli sen sijaan Ingelalle lähtenyt hämmentävä viesti. Yllätävää kyllä, että hänkin vastasi, vaikka viimeksi syksyllä erosimme aika myrskyisissä merkeissä allekirjoittaneen toimesta. Ingelan vastaus viestiini oli älykäs ja ovela. Olin jo vastaamassa siihen ennen kuin tajusin, että todennäköisesti se oli jo poistanut numeroni puhelimestaan. Taitaa olla parempi unohtaa koko juttu. Sääli, ne pari viikkoa viime syksynä jäivät mieleen aika elävästi. Ajatukset palaavat taas samoihin tunnelmiin kuin silloin. Miksi näin koko jutussa mitään pointtia? Ingela on ihan liian nuori, kaunis ja epävarma tapaus minulle.

Työpaikallani vietettiin eilen läksiäisiäni. Oli ihan helkkarin kiva ilta ja nyt on kammottava kohmelo, vaikka töihinkin pitäisi vielä raahautua. Illan aikana käytiin lukuisissa kivoissa hipster baareissa ja ravintoloissa, joihin en ole vaan jostain syystä aikaisemmin tullut eksyneeksi. Oma kaveripiirini käy hieman rahvaammanoloisissa paikoissa ja välillä minustakin tuntui, että nyt olen eksynyt ihan väärään paikkaan.

Ilta huipentui viinipullojen tyhjentämiseen trendiravintolassa. Olin hölmistyneen imarreltu siitä, että työkaverini Nanna yritti naittaa minua poikaystävänsä siskolle.