Tulin juuri kaljalta Milenan kanssa.. ouoto kerta, päästiin ensimmäistä kertaa puhumaan kunnolla omista tunteistamme, vaikka olemme tunteneet löyhästi jo kohta - ohhoh - kolme vuotta. Eka kertaa pääsimme tosiaan yleiskeskustelun taakse..

Oikeastaan juttu meni tietenkin niin, että Milena puhui ja minä reagoin. Ainakin minulle on ihan helvetin vaikeaa yrittää olla keskustelussa proaktiivinen - varsinkaan oman elämän suhteen. Itsestä puhuminen on ihan hanurista ja siksi pyrinkin pitämään tämän vain netissä. Speaking of social handicaps.

Milenan ja minun suhde taisi syventyä tänään aimo harppauksen. Hämärä se on ollut ainakin alku hetkistä lähtien. Ensimmäistä kertaa kolmisen vuotta sitten Milenan nähdessäni ajattelin, että onpa muuten kaunis tyttö.. ja kun juttelemaan päästiin, niin se ryhtyi kutsumaan minua "urheilijapojaksi" - mikä kuulosti minun korvissani erittäin imartelevalle..

Aika pian nähtiinkin uudestaan, mutta juttu ei jostain syystä oikein ottanut tuulta alleen. Musta tuntui, ettei niin kaunis tyttö pystyisi ikinä kiinostumaan minusta ja meidän keskustelutkin olivat jotenkin aina tosi hämäriä, katkonaisia ja liikkuivat ääriladoilta toiseen. Parin vuoden ajan nähtiinkin aika harvakseltaan. Yleensä kun nähtiin, oli tunnelma jotenkin vaivautunut ja ehkä hivenen jännittynyt. Tänä kesänä sitten nähtiin taas useammin, semminkin kun kävi ilmi, että Milena on lähdössä takaisin opiskelemaan.

Ja niin tänään minusta tuntui ensimmäistä kertaa, että olen saanut todellisen kosketuspinnan Milenaan. Että ensimmäistä kertaa katsottiin silmiin ja tarkoitettiin mitä sanottiin. Että ensimmäistä kertaa ei tarvinut varoa entiseen tapaan sanojaan. Että ensimmäistä kertaa tavattiin.

Niin että kaveripohjalta vai seurustelumielessä? Vitustako minä tiedän. Ei noin kaunis tyttö pysty ikinä kiinnostumaan minusta.